Viime viikot ovat olleet täynnä ihmeteltävää. Koko ihmislajia kohtaava uhkatilanne tuntuu kaivavan itsestä esiin toisaalta primitiivistä pelkoa, mutta myös taistelutahtoa ja voimavaroja. Meidän olisi yhteiskuntana kuulemma pitänyt osata varautua paremmin pandemiaan, mutta yksilöbiologisella tasolla olemme varautuneet uhkatilanteisiin varsin hyvin. Kerrankin saamme hyvällä syyllä käyttää sitä hienoa koneistoa, jota kannamme kehossamme. Pandemia herättää ihmislajin yhteiset, hermostoomme koodatut ominaisuudet.
Aivot tulkitsevat mikä on uhkaavaa, ja ohjaavat autonomisen hermoston avulla elimistön voimavarat optimaalisesti käyttöön. Vaikka usein puhutaan ’taistele tai pakene’ reaktiosta, sopeutumista tapahtuu asteittain ja jatkuvasti. Kehon reaktiot ovat osa myös tunnekokemuksia. Huoli ja pelko nähdään usein negatiivisessa valossa, osana ahdistusta ja psyykkistä pahoinvointia. Nykytila on kuitenkin hyvä osoitus siitä, että ihmislajina tarvitsemme näitäkin tunteita, ne auttavat meitä varautumaan. Sopivassa määrin koettu huoli ja pelko on valjastettu myös yhteiskunnan käyttöön, kun tehdään linjauksia haittavaikutusten minimoimiseksi. Omassa perheessäni olen ihmetellyt, miten nopeasti lapset sopeutuivat uuteen arkirutiiniin. Ehkä tätä on vauhdittanut yleinen huolen ilmapiiri – helpottaa, kun kokee itse ja yhdessä perheenä tekevänsä asialle jotakin.
Viruksen aiheuttama uhka ja sosiaalisen eristyksen ahdistavuus tuntuu kuitenkin jokaisella eri tavoin. Aivot tulkitsevat kehon valmiustilaa yksilöllisesti. Toiset saavat voimavaroja ja lisävaihteen päälle, kun toisilla huoli tuo taustavireen kaikkeen tekemiseen. Tähän olen törmännyt oman perheen sisällä ja myös lukiessa välillä kiihtynyttäkin keskustelua sosiaalisessa mediassa. Tarvitsemme kuitenkin niin huolen kuin tsemppihengenkin ohjaamaa ajattelua. Meissä on kaikissa vähän erilainen sekoitus niitä aineksia, joita ihmiskunta tarvitsee kriisistä selviämiseen. Yhteinen uhka ohjaa meitä siis entistä enemmän vuoropuheluun – tarvitsemme koko ihmislajin yhteisiä aivoja tilanteen voittamiseksi.
Sopeutumisen taustalla tasapainotteleva stressireaktio voi liiallisena ja pitkittyneenä murentaa psyykkistä hyvinvointia, immuunisuojaa ja jopa aivojen rakenteita. Omassa arjessa on välillä vaikea unohtaa työpino ja etsiä koko perheelle tapoja palautua. Parasta on ollut antaa keholle ja mielelle muuta tekemistä kuin huolen ja varautumisen – liikkua luonnossa, nauraa vanhoille kotivideoille, saunoa ja syödä hyvää ruokaa. Ehkä tässä kasvaa perheen yhteinen resilienssi myös pienempiä kriisejä silmällä pitäen.
Tiina Parviainen, Aivotutkimuskeskuksen johtaja, yliopistotutkija, JYU
